UUTISIA!
Olemme parhaillaan studiossa työstämässä toista levyämme. Alla olevasta blogista voit seurata studion tapahtumia kitaristimme Jannen näkökulmasta!
Collarbone - The Last Call (2007)
Collarbone - Gone (2004)
STUDIOBLOGI [kuvat isommiksi klikkaamalla]
Sonic Kitchen, Helsinki
Maanantai 01.06.2009
Kesäkuun ensimmäinen päivä oli äärimmäisen kaunis ja helteinen. Bändimme juhlisti asiaa toimimalla kuin mikä tahansa muukin kaveriporukka: lukitsemalla itsensä jäätäväksi ilmastoituun studioon tallentamaan rumpujen rytmistä takomista ääninauhalle. Tällä päivämäärällä aloimme siis äänittää kakkosalbumiamme, jonka virallinen työnimi on vastaajasta riippuen ”Fat riffs and a lot of delay” tai ”Satan kommer, solen skiner”.
Käynnistimme päivän rumpukamojen sisäänroudauksella ja tuttavuuden hieromisella Toni Kimpimäen, paikan isännän, kanssa. Hän osoittautui nopeasti aivan mahtavaksi sälliksi pelottavista tatuoiduista käsivarsistaan huolimatta. Aikaa ei hukattu kauaa, vaan tartuimme toimeen preussilaisella tarmolla ja täsmällisyydellä. Muutamassa tunnissa Kannun Kumu-setti uutuuttaan kiiltelevine kalvoineen pönötti Sonicin soittohuoneen lattialla mikitettynä ja viritettynä. Herrat Kimpimäki ja Olsson (tuottajamme) säätivät lähtösoundit kohdilleen, ja modernin rockmusiikin riemujuhla saattoi alkaa.
Tässä vaiheessa on syytä mainita, että tekstissä esiintyvät biisien nimet ovat valtaosaltaan mielikuvien perusteella syntyneitä hassutteluja. Ensimmäinen äänitetty veisu, Glassbo, sisältää vokaalitaiteilijamme Tumpin mielestä vaikutteita Glassjaw- ja Placebo-yhtyeiden tuotannoista. Tämä ei pidä paikkaansa, kappale on oikeasti tosi hyvä. Se meni myös narulle hienosti ja kivuttomasti. Olsson väitti Kannun kehittyneen soittajana sitten viime sessioiden, mikä on luultavasti paskapuhetta motivointitarkoituksessa, musiikkituottajien vanha kikka. Joka tapauksessa meille jäi aikaa äänittää kahden biisin rummut suunnitellun yhden sijaan. Kannu valitsi seuraavaksi uhriksi Millionairen, joka on yhtyeemme kollektiivisen mielipiteen mukaan vahva ehdokas levyn avausraidaksi. Soitto sujui jälleen, ja pääsimme ajoissa koteihimme valmistautumaan seuraavaan päivään. Olsson tosin ei mennyt kotiin, vaan Tumppi joutui majoittamaan hänet residenssiinsä. 1001,8 kilometrin Kokkola-Helsinki-Kokkola -siivu on tuottajamme mielestä liian pitkä päivittäiseksi työmatkaksi.
Tiistai 02.06.2009
Päivän ensimmäinen veto oli uusimman ja pitkätukkaisimman jäsenemme Mikon alulle panema Quicksand. Sen hieromisessa meni yllättävän paljon aikaa, lähinnä hankalien säkeistöjen takia, joiden nopea biitti piti saada usein käyttämämme sanonnan mukaisesti ”niin tiukaksi, että perse repeää”. Tehtävässä onnistuttiin lopulta, ja seuraavaksi kappaleeksi valittiin kevyehkö ralli nimeltä Shirleywood. Olimme tehneet kyseiseen kappaleeseen radikaaleja tuotannollisia muutoksia päivää ennen levytyksen aloittamista, ja harjoittelemattomien juttujen soittaminen tuotti aluksi pieniä hankaluuksia. Jälki oli kuitenkin lopulta ensiluokkaista. C-osan nostatus kuulosti Kannun mielestä Limp Bizkitiltä, Olssonin mielestä Coldplaylta. Molemmat ajatukset aiheuttivat Tumpille inhon väristyksiä.
Keittiöfasisti Tumppi, Mikko henkilökohtaisena huoranaan, loihti lounaaksi padallisen makuhermoja kutkuttelevaa chili con carnea, jonka tuotantotiimi kauhoi sisuksiinsa hyvällä halulla äänitysten välissä. Mattikin poikkesi kesken työpäivänsä studiolle, söi, haukkui Kannun tähänastiset aikaansaannokset ja poistui. Oikeanlainen motivointi on tärkeää työssä kuin työssä.
Illan viimeiseksi hitaaksi arvottiin Muse-henkinen Take a Step, josta jämäkän dramaattinen säkeistö ja koukuttavan hitikäs kertosäe tekevät potentiaalisen sinkkubiisin. Poistuin nauhoituksen alussa kyyditsemään Mikkoa jäähallille Heaven&Hellin keikalle ja palasin takaisin huomatakseni, että studiorakennuksen alaovi oli lyöty lukkoon. Kun kukaan sisällä olijoista ei katsonut tarpeelliseksi vastata puhelimeen, päätin työpäivän olevan osaltani hoidettu. Reilu peli on perseestä.
Keskiviikko 03.06.2009
Päivän työt alkoivat vasta iltaseitsemältä, jolloin autosaattueemme kaarsi Magnusborgin studion pihaan Porvoossa. Paikan valinta johtui kahdesta studiolta löytyvästä instrumentista: vanhoista Hammond-uruista ja Fenderin baritonikitarasta. Urkuosuuksia saapui tulkitsemaan Pukeksi kutsuttu kaveri, joka hoiti osuutensa erittäin vakuuttavasti ja ripeästi. Take a Stepin kertosäkeeseen lähtö ja Weezer-nimisen kappaleen säkeistö saivat päällensä sellaisen äänimaton, ettei hienommasta väliä.
Seuraavaksi viritimme baritonikitaran ja kytkimme sen ilmeisesti 60-luvulta peräisin olevaan Vibrolux-vahvistimeen. Laitteen puhdas soundi oli mahtavan selkeä, iskevä ja kuulas, mutta sen oma särö muistutti lähinnä suolikaasun purkautumista. Tarvitsimme siis ulkopuolisen äänensärkijän, minkä takia rupesimme ratsaamaan tarkkaamohuoneen kaappeja. Yhdestä vetolaatikosta löytyi kasapäin pedaaleja, joista huomiomme kiinnittyi välittömästi erääseen kotitekoisen näköiseen metallilaatikkoon. Sen kuluneeseen kanteen oli teipattu teksti ”BRUTALIZER”. Olimme myytyjä jo ennen kuin laitoimme pedaalin kiinni vahvistimeen, ja kun ensimmäiset soinnut kajahtivat ilmoille, koimme yhteisen jaw-drop-hetken. Soundi oli aivan mieletön.
Weezer-työnimellä toistaiseksi tunnettu veisu on saanut vaikutteita eräältä tunnetulta kalifornialaisbändiltä, jonka nimeä en paljasta. Soitin biisin kertosäkeisiin murisevan matalia sointuja baritoni-Fenderillä, mikä toi muuten melkoisen pirteään ja hillittyyn kappaleeseen kaivattua raskautta. Kannu ei ollut vielä soittanut biisiin osuuttaan, joten kitarat vedettiin demorumpujen päälle. Millionairen teemariffi tuplattiin kevytsäröllä, ja lopuksi Mikko brutalisoi Quicksandin kertosäkeen.
Saimme neljän ja puolen Magnusborgissa viettämämme tunnin aikana paljon aikaiseksi ja lähdimme hyvillä mielin kotimatkalle. Yöunet jäävät vähäisiksi, mutta se ei ole haitannut ennenkään. Huomenna on tarkoitus aloittaa komppikitaroiden äänitykset Kannun rumpaloidessa samanaikaisesti toisessa soittohuoneessa. Elämme jännittäviä aikoja.
Torstai 04.06.200
Sonic Kitchenin eteiskäytävä oli aamulla tukossa erinäköisistä kitaravahvistimista, joista osa oli studion, osa bändiläisten ja osa bändiläisten kaverien omaisuutta. Nämä, plus kymmenkunta erilaista sähkökitaraa, olivat rakennuspalikat, joista tehtävänämme oli koota ennenkuulumattoman jämerä rock-kitaravalli. Mikko ja minä esittelimme suut vaahdossa unettomina öinä kehittelemiämme visioita erilaisista maailmaa mullistavista kombinaatioista, mutta Kimpimäen ja Olssonin elekielestä saattoi päätellä heidän haluavan meidän vain olevan hiljaa. Poistuimme miedosti loukkaantuneina toviksi katselemaan huumorivideoita YouTubesta (Keyboard Cat on absoluuttista parhautta), ja palatessamme takaisin meitä odotti tyrmistyttävä, suorastaan majesteetillinen näky. Studio B:n seinällä komeili vierekkäin kolme kitaranuppia - paikan oma ENGL Powerball, Tumpin Orange AD30 ja Mikon toveriltaan lainaama, arviolta tsiljoonan dollarin arvoinen Budda Superdrive. Nämä tuuttasivat signaalia kolmeen 4x12” kitarakaappiin, jotka oli suljettu huutamaan viereiseen huoneeseen. Lopetettuamme hyperventiloimisen siirryimme tavallista suuremmalla innolla soittohommiin.
Teemu Järvinen Hämeenlinnasta kyhäsi minulle toissa vuonna kohtuullista korvausta vastaan järisyttävän hyvän kitaran, joka pääsi nyt ensimmäistä kertaa todellisiin tositoimiin. Minä ja Mikko narutimme rumpujen osalta valmiisiin biiseihin vuorotellen komppijuttuja, ratkoen kivi-paperi-sakset -menetelmällä ja muuten vain riitelemällä, kumpi sai soittaa mitäkin. Take a Stepin kertosäkeen menettäminen tulee vainoamaan minua hautaan asti. Millionairen säkeistö vaati toistuvia nopeita plektraniskuja alaspäin, mikä tuotti istualleen soitettuna Mikolle hankaluuksia. Niinpä mies kiinnitti kitarahihnan, nousi ylös ja totesi: ”Downpickaus onnistuu paremmin kun seisoo”. Mitäpä tuohon lisättävää.
Viiden biisin kitarat menivät nauhalle ajatuksen nopeudella, ja siirryimme seuraamaan sivusta rumpuäänityksiä. Studio A:n tarkkaamossa Olsson piiskasi hiessä kylpevää Kannua soittamaan paremmin, ja Saarioisten täytettyä italianleipää ääntä kohti lappaava Tumppi laukoi häikäisevän nokkelia vittuilurepliikkejä pieleen menneiden ottojen jälkeen. Ikivanhan sanonnan mukaisesti silloin potkitaan, kun toinen on maassa.
Saimme päivän kuluessa aikaiseksi peruskitarat viiteen ja rummut neljään biisiin, mikä oli oikeastaan paras mahdollinen tulos. Huomenna soitamme em. instrumentteja vielä lisää, ja mikäli aikaa jää, hyväksikäytämme ison soittohuoneen konserttiflyygeliä. Olsson totesi jossain vaiheessa iltapäivää, että ”tästä tulee tosi hyvä levy”. Alamme varovaisesti elätellä toivoa, ettei tämä lausahdus ehkä olisi ihan kokonaan sarkasmia.
Perjantai 05.06.2009
Viimeinen rupeama Vallilassa käynnistyi rumpukioskin siirtämisellä isosta soittohuoneesta tarkkaamon viereiseen pikkukoppiin. Kimpimäen mukaan sille ominainen tilasoundi istuisi mukavasti jäljellä oleviin kolmeen kappaleeseen, akustiseen Long Walk Homeen, hunajaisen kauniiseen Apologize This:iin ja Weezer-henkiseen Weezeriin. Temppu toimi hienosti kahden jälkimmäisen kohdalla, mutta luomubiisiin ei Olssonin mielestä saatu tarpeeksi tilan tuntua. Teimme hänen johdollaan päätöksen äänittää siihen rummut myöhemmin Porvoon Magnusborgin valtavassa äänityshallissa, jonka akustiikka on niin käsin kosketeltavissa, että sitä voisi leikata veitsellä.
Kannun naruttaessa viimeisiä ottojaan kukkakeppi, ituhippi ja vatipää (minä, Mikko ja Kimpimäki) telkeytyivät kitarahuoneeseen. Kielisoittimien äänitys oli sujunut epäilyttävän kivuttomasti tähän mennessä, ja odotettavissa ollut itkupotkukohtaus saatiin aikaiseksi vasta If I Could -nimisen kappaleen kertosäettä purkitettaessa. Riita alkoi eräästä yksittäisestä soinnusta, josta oli pitkään käyty kädenvääntöä. Bändi tuotantoportaineen oli jakautunut kahteen leiriin: toisten mielestä kyseinen ääni toi kertsiin hienon tunnelman muutoksen ja dramatiikan, toisten mielestä se näennäisellä iskelmämäisyydellään vesitti koko kappaleen. Lopulta noin viiden neliön kokoiseen koppiin oli ahtautunut koko bändi, Kimpimäki, Olsson ja paikalle sattunut järkälemäinen musiikkituottaja Aku Sinivalo taistelemaan asiasta ja esittämään omia näkemyksiään huutamalla toistensa päälle. Savun hälvettyä alkuperäinen sointu päätettiin pitää, sillä monen eri vaihtoehdon analysoinnin jälkeen se tuntui sopivan luontevimmin laulumelodian taustalle. Minä olin ollut neutraali asian suhteen, ja äänittäessäni kertosäettä iskelmäsointua jyrkästi vastustanut Mikko tuijotti vieressä täysin maansa myyneenä. Onneksi Olsson sai myöhemmin konfliktin osapuolet paiskaamaan kättä perustelemalla ratkaisun selkeästi ja järkevästi.
Poo Fighters -työnimellä siunattuun pirteään rämistelyyn saimme lainaksi studion äärimmäisen tyylikkään Explorer-mallisen kitaran, jollaista joku oli joskus nähnyt Dave Grohlin soittavan keikalla. Sen soundi oli biisiin aivan täydellinen. Päätimme soittaa kappaleen tavallisesta alaviremöyrinnästämme poiketen raikkaalla standardivirityksellä, ja niinpä Collarbone sai historiansa ensimmäisen D-duurissa kulkevan kappaleen. Kun kitarat olivat purkissa, siirryimme akustisten soittimien pariin. Mikko tulkitsi lahjakkaana pianistina muutamaan kappaleeseen sydäntäsärkevän kauniita sointuja flyygelillä, ja minä rämpyttelin teräskielistä kitaraa. Tässä vaiheessa tarpeettoman monen tunnin syömättömyys ja viikolla kertynyt univaje alkoivat viedä voiton keskittymisestä, ja ottoja tarvittiin hävettävän monta, ennen kuin sain näppäilyt ja avosoinnut kuulostamaan järkeviltä.
Seitsemän jälkeen Olssonille tuli kiire Kokkolan junaan. Äänitiedostot eivät olleet ehtineet vielä kokonaan kopioitua siirrettävälle kiintolevylle, joten isähahmomme vieritti rumpalillemme vastuun tallennusvälineen säilyttämisestä siirtymisen loputtua. Muut bändiläiset rupesivat välittömästi miettimään mitä mielivaltaisimpia ja sadistisimpia rangaistusmetodeja käytettäviksi siinä tilanteessa, että Kannu sattuisi hukkaamaan tai rikkomaan levyn.
Nyt on lyhyen hengähdystauon aika. Työt jatkuvat maanantaina Kokkolassa bassojen ja lisäkitaroiden äänityksillä. Palaan silloin asiaan.
Victory Audio, Kokkola
Maanantai 08.06.2009
Soitimme lauantaina lyhyen keikan eräässä 50-vuotisjuhlatilaisuudessa Espoossa. Rumpunauhoitusten aiheuttamien hermopaineiden purkautuminen ja vastuu äänitallenteiden säilyttämisestä olivat mitä ilmeisimmin Kannulle liikaa - maailmanloppua enteillyt krapula alkoi hellittää otettaan vasta myöhään illalla. Soittajia keikkapaikalle kuljettanut auto ehdittiin onneksi pysäyttää molemmilla kerroilla ennen ruuansulatuskanavan yläosan äkillistä tyhjenemistä.
Kielisoitintaiteilijat Merilinna ja Suominen sekä basisti Piipponen saapuivat Kokkolaan kolmen jälkeen maanantaiaamuna. Olsson luovutti studion avaimet opetettuaan meille ensin nöyryyttä ja kärsivällisyyttä antamalla odottaa heräämistään vartin verran pakkasyössä. Olin etelän nättien säiden innostamana pukeutunut ohuisiin shortseihin ja t-paitaan, mikä oli ratkiriemukasta kaikkien muiden paitsi itseni mielestä. Pikaisen roudauksen jälkeen painuimme yöpuulle studion sohville ja lattialle. Nukkuminen olisi ollut mukavampaa, jos olisimme viitsineet ottaa selvää, miten lämmitys kytketään päälle.
Olsson tuli kolistelemaan porukan hereille kymmeneltä. Matin valtava 8x10” kaiutinkaappi pystytettiin soittohuoneeseen, minkä jälkeen minä ja Mikko lähdimme ruokaostoksille. Palattuamme äänitykset olivat jo hyvässä vauhdissa. Tuottaja-äänittäjä-holhoojamme oli keksinyt kiinnittää bassoon pikkumikrofonin tallentamaan kielien räminää, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi. Päivän aikana saatiin kiskaistuksi bassoraidat viiteen kappaleeseen. Kirjoittaessani tätä Matti tuli vaatimaan tekstiin mainintaa, että hänen puolestaan olisi voitu nauhoittaa enemmänkin, ellei Olsson olisi juossut pitkin päivää hoitelemassa erinäisiä perheasioita.
Illalla kävimme poikien kanssa vuokraamassa elokuvan. Koska Matin seurassa voi katsoa vain toimintaleffoja tai aikuisviihdettä, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja ehdottaa illan valinnaksi erästä klassikkoa, jota en ollut koskaan nähnyt. Sivistymättömyyteni paljastumisen pelossa en mainitse pätkän nimeä. Tämä erään nykyisen kuvernöörin tähdittämä 80-luvun Los Angelesiin sijoittuva tieteiselokuvan kantateos yllätti minut positiivisesti, ja minut ylipuhuttiin katsomaan tulevina päivinä myös sen jatko-osat, joista viimeisintä esitetään tällä hetkellä teattereissa.
Tiistai 09.06.2009
Heräsin tekstiviestiin, jossa Olsson ilmoitti olevansa oksennustaudissa ja saapuvan studiolle vasta puoliltapäivin, mikäli olotila antaisi periksi. Mikko rupesi pelottelemaan minua ja Mattia kauhujutuilla edellisen bändinsä debyyttilevyn äänityssessioista, joissa norovirus tuomitsi lyhyen ajan sisällä puolet soittajista ja soittajien tyttöystävistä posliinipöntön orjiksi. Kahdeltatoista haimme kalpean ja kylmähikisen isännän kotoaan ja kyyditsimme hänet töihin. Kuvotus onneksi haihtui päivän mittaan, joten mistään kovin vakavasta tuskin lienee ollut kysymys.
Päivästä tuli odotettua tuottoisampi. Matilla oli hoppu päästä punttisalille, joten hän päätti tavoistaan poiketen soittaa kunnolla – neljässä tunnissa kaikki loput bassot olivat nollina ja ykkösinä Macintoshin kiintolevyllä. Oli siis aika siirtyä maustekitaroiden pariin, joita varten kasasimme kaikki saatavilla olleet kuusi vahvistinta tarkkaamoon ja kannoimme yksinäisen 4x12” kaapin soittohuoneeseen metelöimään. Hakkasimme hyvän aikaa Weezerin melodioita ja Millionairen teemariffiä. Mikko kiskaisi molempiin kappaleisiin myös esimerkillisen mallikkaat soolonpätkät.
Velvollisuuksien jälkeen grillasimme studion pihalla ja vietimme poikien iltaa Olssonin kämpillä. Edellisessä blogimerkinnässä mainitsemani elokuvasarjan toinen osa oli merkittävästi ensimmäistä heikompi. Aloin katua lupaustani katsoa myös loput kaksi. Onneksi seura oli mitä hilpeintä. Järkevinä poikina painuimme pehkuihin ajoissa ja suhteellisen selväpäisinä, sillä ensimmäisten sointujen on tarkoitus kajahtaa jo yhdeksältä seuraavana aamuna.
Keskiviikko 10.06.2009
Vahvistinarsenaalimme täydentyi Olssonin tuttavaltaan lainaamalla Peavey Classicilla, jonka pehmeän kermainen puhdas soundi istui hienosti Glassbon puolivälin muniinpuhaltelukohtaan. Tulkitsimme Mikon kanssa viiteen kappaleeseen melodioita, harmonioita, riffejä, näppäilyä ja ylimääräistä surinaa. Kaikki vaikuttaa lupaavalta, kunhan aika vain riittäisi. Jos olisimme Metallica, studiossa ei tarvitsisi pitää kiirettä. Soitettavat jutut eivät periaatteessa ole vaikeita, mutta ne ovat niin esillä, ettei minkäänlaista sohlaamista katsota hyvällä. Take a Stepin säkeistön kolmiääniseen sahaukseen ei löytynyt oikeanlaista artikulaatiota edes kahden tunnin yrittämisellä, ja lykkäsimme asian seuraavalle päivälle.
Sen lisäksi, että tänään tilitettiin Teosto-korvauksia, oli myös Olssonin syntymän vuosittainen muistopäivä. Juhlimme syömällä eräässä keskustan ravitsemusliikkeessä texmexiä, joka sekoitti päivänsankarin ja rauhaa rakastavan näköisen kitaristin vatsat siihen malliin, että vessaan muodostui jonoa. Illalla matkasimme West Coast Billiardiin, jossa olimme pari vuotta sitten keikalla, seuraamaan jalkapallomaaottelua. Lopputuloksen inspiroimana jäimme muutamalle. Kontattuamme yöllä takaisin majapaikkaan olin siinä määrin jumissa, että lykkäsin päivän tapahtumien kirjaamisen seuraavaan aamuun. Esitän vilpittömät pahoitteluni viivästyksestä niille molemmille, jotka seuraavat blogiamme aktiivisesti.
Torstai 11.06.2009
Edellisen päivän hölmöilyjen jälkeen oli jossain määrin jäätävää herätä uuteen kiireiseen äänityspäivään. Vahva kahvi teki kuitenkin tehtävänsä, ja saimme hyvän soittoflow:n päälle yllättävän nopeasti. Ongelmallinen sahausriffi, jonka parissa hakkasimme päitämme seinään keskiviikkona, onnistui viimeinkin. Quicksandin säkeistöjen The Edge -tyylisestä delay-näppäilystä tuli Mikon käsittelyssä eeppinen, ja itse tulkitsemani Radioheadia muistuttava murtosointukuvio lopettaa biisin tyylikkäästi. Tällä kappaleella saattaa olla potentiaalia levyn päätösraidaksi.
Jatkoimme töitä käytyämme välillä myrkyttämässä itsemme amerikkalaistyylisillä täytetyillä leivillä erään ylikansallisen ravitsemusalan yrityksen Kokkolan toimipisteessä. Shirleywoodin kertosäkeet muuttuivat unenomaisine pimputuksineen varsin erikoisiksi, mielestäni pelkästään hyvällä tavalla. Kuunnellessamme valmista äänitystä Mikko esitti kysymyksen ”mitä genreä tämä edustaa?”, eikä kukaan osannut vastata. Kappale on täynnä täysin kummallisia kitarasovituksia, jotka yhdessä Mikon pianomelodioiden kanssa nostavat biisin tässä vaiheessa yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Siirryimme eteenpäin synkistelyyn nimeltä Opeth, johon minun oli tarkoitus soittaa soolo. Sen alkuosa meni heittämällä Olssonin paskafiltterin läpi, mutta loppupuolisko harmaannutti hiuksia ärsyttävän pitkään. Lopputuloksesta tuli kuitenkin hieno sopivasti klassisuutta ja raakalaismaista epävireisyyttä sekoittava taidepläjäys.
Päivän lopuksi Olsson totesi, että Opethiin Helsingin studiossa soittamani akustiset kitararaidat ovat perseestä. Lainaamamme arviolta tuhannen euron teräskielinen ei yksinkertaisesti kuulostanut tarpeeksi miehekkäältä tukeakseen kappaleen painostavaa tunnelmaa. Jotain kalliimpaa piti saada, ja yhden puhelinsoiton jälkeen lähdimme hakemaan Kälviältä yli kolmen tonnin arvoista Gibsonia. Se vaikutti pikakokeilun perusteella taivaalliselta – huomenna selviää, onko se sitä myös äänitettynä.
Perjantai 12.06.2009
Viimeinen kitarapäivä lähti liikkeelle tunnelmaa luovien näppäilyjen ja kaiutettujen sointujen lisäämisellä kahteen slovariin. Space Echo -nauhakaikulaite toi soundiin mahtavaa avaruutta, Kummelin sanoin ”bysanttilaista dädää”. Castaway -nimisen veisun merellistä tunnelmaa vahvistamaan äänitimme slide-kitaroita studion parhaat päivänsä nähneellä Telecasterilla. Sähköisten instrumenttien osalta homma oli siten yhtä vaille valmis. Poo Fighters, kuten aiemmin todettu, äänitettiin eri vireessä kuin muut kappaleet, mistä johtuen jouduimme käyttämään jokusen minuutin kitaroiden uudelleensäätämiseen. Alkajaisiksi Olsson hylkäsi Vallilassa Dave Grohl -mallisella hilavitkuttimella soitetut rytmikitarat, mikä oli hienoa – studioaikaahan oli tässä vaiheessa jäljellä vielä ruhtinaalliset kolme tuntia. Kolmelta tuotannollisen johtajamme olisi pakko poistua muihin hommiin. Kompit ynnä lisämausteet saatiin kuitenkin sykittyä nauhalle nopeasti, ja akustisille tulkinnoille jäi hiukan armonaikaa.
Edellisenä iltana teräskielisen Gibsonin lainaan käyttämämme 30 euroa osoittautui arvosijoitukseksi vailla vertaa. Opeth ja Apologize This saivat taustalleen mahtavaa akustista helinää soundilla, jonka mehevyys on vertaansa vailla. Long Walk Home on tulevan albumin ainoa lähes kokonaisuudessaan ei-sähköinen kappale, ja sen työstämiseen jäi aikaa nelisenkymmentä minuuttia. Lievä paniikki meinasi hiipiä puseroon istuessani kitara sylissä soittokopin jakkaralla Olssonin hönkiessä kuulokkeisiin vaatimuksia groovaavammasta soitosta. Sisäinen Tommy Emmanuelini heräsi uniltaan juuri ja juuri ajoissa, ja viimeiset plektraniskut napsahtivat kieliin melko tarkalleen kellon lyödessä kolme. Kiittelyjen ja selkään taputtelujen jälkeen Elvis jätti rakennuksen opetuslastensa jäädessä siivoamaan studiota ja pakkaamaan tavaroita lähtövalmiiksi.
Olemme kirjoitushetkellä Toijalan kohdalla matkalla Helsinkiin. Roudaus ja pitkät ansaitulta tuntuvat yöunet odottavat. Minun osuuteni projektista päättyy tähän, ja blogi sen mukana. Tumppi käväisee muutaman viikon päästä Kokkolassa hoilaamassa lauluraidat, minkä jälkeen jäämme odottamaan lämpimäisiä miksauspajalta. Palaan asioihin tällöin jonkinlaisen yhteenvedon muodossa.
